Verta, hikeä ja kyyneliä

Karu totuus kohdattu. Olen aivan helvetin surkeassa kuosissa.

Kuntotesti suoritettuna ja rehellisesti myönnän, että itku tuli, kun sain tulokset käteeni. Mittarit huutaa punaista niin, että oikein hävettää. Mitä sä oikein olet tehnyt itsellesi!? Hapenottokyky – surkeaakin surkeampi. Kestävyys – heikko. Venytys – miinuksen puolella. Ja niin edelleen. Sivuja selatessa reality iskee naamalle kuin märkä rätti. Ja se on hyvä se; et pysty mitenkään enää kaunistelemaan, että ”vähän vaan painoa tullu” ja ”ei se näy peilissä niin pahana” ja ties mitä muuta friikkiä, mitä ihminen itselleen selittelee, kun ei halua myöntää kuinka paljon homma on lähtenyt vanttuista.

En pysty sanoin kuvailemaan sitä kuvotuksen ja häpeän tunnetta, kun tutkin omia saavutuksiani. Olen puolivälissä kahtakymmentä, mutta kroppani on kuusikymmentä vuotiaan. Joku mättää aivan taivaan varmasti. Alamäki on jo tovi sitten lähtenyt metsän puolelle. Nyt ei auta enää turvallisesti kotitiloissa heilutettu kahvakuula. Pakko lähteä ihmisten ilmoille, köyhdyttää kukkaroa, arvostelevien katseiden alle, jonkun ulkopuolisen ruoskittavaksi. Nyt on pakko.

Tällainen raaka herätys ei ole ihanteellinen. Koskaan ei saisi päästää itseään siihen pisteeseen, että joudut hälyttävällä tasolla tajuamaan, kuinka vitun perseelleen sulla on viime aikoina mennyt. Että lähdet siitä hattu kourassa kipuamaan ylöspäin ja nöyrtymään siihen ajatukseen, että luonnollisestikin kaikki on mennyt väärin. Väärin väärin väärin! Kun luulit pärjääväsi omin avuin, seisovasi omilla jaloilla ja handlaavasi oman lautasmallin. Raivo suonissa sykkien mä joudun myöntämään olleeni väärässä. Se ei ole helppoa.

Joten, uutta bensaa koneistoon. Varasin kolmen päivän kokeilujakson työpaikan lähellä olevasta kuntosalista. Ei muuten ollut helppoa löytää tämänkään kokoisesta kaupungista kuntosalia, jossa on tilat myös vain naisille, aukioloajat kattavat, hinta meikäläisenkin lompakolle sopiva, riittävän matkan päässä, mahdollisuus erilaisiin ryhmäliikuntoihin, ei hysteeristä sitoutumista – yritin metsästää sellaista, jossa jäsenyys on toistaiseksi voimassa oleva, ei joka kuukauden avioliittoa. Tavoilleni uskollisena suoritin kahden tunnin perusteellisen tutkimuksen, jonka aikana hylkäsin suurimman osan valikoimasta.

Otan myös uimisen takaisin listoille. Käyttämässäni hallissa on onneksi näitä kymmenen kerran kortteja, jotka ovat kaksi vuotta latauksesta voimassa, joten se ei vaadi pakonomaista käyttöä. Aukioloajat ovat liian naftit, etenkin jos haluaisi uida edes suurinpiirtein rauhassa ilman ympärillä riekkuvia lapsiperheitä ja joka väylän tukkivia eläkeläisiä, jotka tietenkin valtaavat koko altaan ja jolla ei luonnollisestikaan ole kiirettä tehdä yhtään mitään – toisin kuin meillä nuorilla, työssäkäyvillä ihmisillä.

Rassaan omaa ruokalistaani vielä enemmän kuntoon. Kaivoin joskus alkuvuodesta ostamani ruokapaketin ohjeet takaisin keittiön tasolle. En pitänyt sen orjallisesta kelloruokailusta tai sen ehdottamista järkyttävistä safkamääristä, mutta siinä oli loistava opasviitta, mitä saa ja ei saa syödä. Tietysti nyt, jos alan enemmän treenaamaan, tomumaja alkaa vaatimaan lisää ruokaa, jolloin menun määrät loksahtavat kohdalleen. Mutta otetaan nyt asia kerrallaan, etten hengästy heti alkuun ja saa sydänkohtausta – tulosten perusteella se riski on defcon 5.

Kuntotesti itsessään oli oikein mukava kokemus. Olin kahden kollegan kanssa samaan aikaan, jolloin meidän välinen tsemppaus oli hyvä, eikä tullut sellaista ”en mä kehtaa” oloa. Sinne lähdettiin haastamaan itsensä ja auttamaan lasten ja nuorten hyvinvointia. Oli todella vastenmielistä kuulla seuraavana päivänä töissä, kuinka osa testissä käyneistä työkavereista kierteli osastoilla kyselemässä muiden tuloksia ja rehvastelemassa omillaan. Mulla napsahti hermo jumiin samantien ja älähdin heti, etten tiennyt kyseessä olevan jonkinlainen kilpailu vaan oletin, että yhdessä työyhteisönä vedetään samaa narua yhteen suuntaan. Olin näemmä liian naiivi.

No, omia tuloksia en kertonut muille kuin perheelle. Esimerkiksi kyykkyjen määrä olisi ollut isompi, jos olisin vaivautunut hyppimään rusakon tavoin (niin kuin muut teki) minuutin aikarajan sisällä. Mutta halusin tehdä rauhallisesti ja puhtaasti, siksi alhainen lukema. Onpahan siitä varaa parantaa. Myöskin kuntopyörän päällä olisin viihtynyt parikin minuuttia pidempään, mutta katsoin tulevaisuuteen ja totesin, että mielummin lopetan nyt kuin vedän itseni piippuun, jolloin loppuosa testistä kärsii. Punneruksista arvasin, etten ranteiden ja painon takia pysty tekemään kuin ihan pari hassua. Siinä mä vähän yllätin itseni. Venytys, kuten sanottua, meni miinuksen puolelle. Vatsa otti tielle ja takareidet olivat niin kireänä, että täytyy ruveta iltaisin harrastamaan venyttelyä. Vatsalihaksiakaan en jaksanut montaa.

Alkurima on asetettu ja se ei ole siis kovinkaan korkealla. Ainoa positiivinen puoli on se, että tästä on todellakin helppoa lähteä parantamaan omia suorituksiaan niin naurettavan heikosti se meni. Hävetti myöskin oma itkeminen, onneksi hikoilin siinä vaiheessa sen verran runsaasti, ettei kukaan nähnyt kyyneliä. Mä en ole julkinen itkijä, en ole koskaan ollut.

16 viikkoa käynnistyy siis huomenna. Välissä on tietysti pahimmat ansakuopat – omat synttärit, pikkujoulut, joulu ja uusi vuosi. Syvä hengitys ja tulta päin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

20 + = 28