Projekti jatkuu

Syksy on täällä ja sen harmaiden, ankeiden, sateisten päivien mukana tulee myös uusi into. Minä kuulun ehdottomasti syksyihmisiin. Jokin siinä pimeässä, viileässä vuodenajassa viehättää. Ehkä se, että kun on onnistuneesti tapellut tuulta ja vesisadetta vastaan ja pääsee kotiin kuumaan suihkuun ja hyvällä omallatunnolla sohvalle nyhjäämään. Ehkä se, että saa polttaa loputtomasti kynttilöitä. Ehkä se, että aamuisin haistaa ilmassa pakkasen ensimmäiset tuulahdukset. Ehkä se, että reilu kolme kuukautta ja on joulu. Kyllä, olen myös jouluihminen.

Olen taistellut painonpudotusprojektini kanssa iäisyyden. En tiedä, mitä tein viimein oikein, mutta kesän hiostavina päivinä paino lähti yllättäen putoamaan. Hitaasti, mutta vakaasti. Ensin kilon, sitten puolitoista, lopulta kaksi ja PUM! yhtäkkiä numerot näyttivät 97,1kg. Se on vieläkin aivan helvetisti liikaa, mutta jessus mä olin tyytyväinen. En omasta mielestäni ollut muuttanut systeemiäni mitenkään. Leipää olin vähentänyt mittavasti ja vaihtanut sen riisikakkuihin ja hapankorppuihin – sivumennen sanoen, ihminen kykenee syömään vain tietyn verran riisikakkuja. Viimeisinä työpäivinä ennen lomaa olin alkaa kiljua, kun kaivoin riisikakkupakettini kaapista.

Lomalla lähdettiin Kreikkaan latailemaan akkuja ja arvattavasti siellähän tuli melkein 3kg takaisin, juomalla ja syömällä kuin mielipuoli. Mutta se ei ahdista. Tiedän sen olevan nestettä. Tunnen itseni lähinnä turvonneeksi kuin kaasulla täytetty ilmapallo, mutta en varsinaisesti läskiksi. Söin viikon aikana koko vuoden edestä vaaleaa leipää, pekonia, croissantteja, ranskiksia ja pihvejä erilaisissa kastikkeissa. Söin aivan naurettavan vähän mitään salaatti – tai hedelmäpitoista. Mutta oli se sen arvoista! Loma oli loma, kun ei tarvinnut miettiä mitä suuhunsa laittaa ja tiesin, että päästessäni takaisin syksyiseen kotisuomeen, arjen mukana palaisi tarkat rutiinit ja kiellettyjen ruoka-aineiden lista olisi pidempi kuin sallittujen.

Kuten olen aikaisemmin maininnut, en ole halunnut ottaa tätä elämäntaparemonttia kuolemanvakavasti. Niin kuin sillä asenteella, ettei koskaan ikinä enää mitään hyvää. Sano ei täytekakuille (okei, niitä en syö muutenkaan mutta…) karjalanpiirakoille, suklaalle, irtokarkeille, pringlesseille ja mäkkärin kultaisille kaarille. Olen toki suhtautunut liikalihavuuteni asiaan kuuluvalla vakavuudella ja asenteella, etten mätä turpaani ihan mitä sattuu, mutta en ole myöskään ruoskinut itseäni henkihieveriin mikäli viikossa on yhden karkkipäivän sijaan kaksi tai joku tarjoaa töissä tekemiään korvapuusteja ja onkin vasta keskiviikko.

Toki ihan periaatteesta olen sanonut välillä ei. Lähinnä omaa kroppaani kuulostelemalla. Mikäli sisäinen läskidemonini kirkuu hysteerisenä karkkiisipsiipatonkii niin olen todennut heti, että ei. Ei mitään. Nyt suu suppuun ja vedä sitä salaattia naamaan. Ja sitten, kun se on lopettanut kiukuttelunsa, olen sallinnut jonkun pienen jutun. Jos on tehnyt mieli. Mikä on jännä juttu, useasti ei ole oikeasti tehnyt mieli. Olen taulukoinut mielihalun 1-10 asteikolle ja kysynyt itseltäni, tekeekö oikeasti mieli, koska olet syönyt viikon kiltisti vai haluatko syödä vaan koska tv:stä tulee X leffa, ulkona vihmoo ja myrskyää ja vedit just 5 kilometrin lenkin säätä uhmaten.

8/10 kerrasta olen jättänyt syömättä, koska mun ei varsinaisesti tarvitse. Ja olen tietysti ollut ylpeä itsestäni. Nyt jollakin saattaa henki ahdistua jo, herrajumala millasta laihduttamista! Mutta tämä toimii mulla. Saattaahan se kuulostaa omituiselle, vähän typerällekin. Mä kokeilin tarkkaa, kellonorjuuttamaa ruokavaliota. Ei toiminut. Se alkoi viikkojen kuluessa tuntua pakkopullalta – heh heh. Tuijotin ahdistuneena kellotaulua, koska täytyy syödä taas hevosen kokoinen protskuannos, vaikka edellinenkin sulaa edelleen suolistossa. Ei ole nälkä, mutta syötävä on, koska tämä raamatun paksuinen nivaska niin käskee. Joo, ei kiitos. Erittäin hyvä, jos jollekin toimii! Mutta täytyy ymmärtää, että ihmiset laihduttavat eri tavalla. Onko prosessilla niin väliä, jos päämäärä on kuitenkin sama?

Tällä mun puolivillaisella pyristelyllä paino kuitenkin putosi. Olen painottanut kasviksia ja marjoja, salaattikin alkoi jossain kohtaa pursuta ulos onteloista, vaikka mä pidän itseäni todella hyvänä varioimaan niinkin tylsää ruoka-ainesta. Koska en syö aktiviisesti punaista lihaa, lihaosasto lautasella oli toisinaan hyvinkin onneton. Kanakin jäi useamman kerran ostamatta, koska pelkäsin jo muuttuvani sellaiseksi. Kalaa söin hävettävän vähän. Lähinnä erilaiset keitot, kasvismösselöt tasoa gratiini, wokit jne. ja hedelmät olivat kesän polku, mitä pitkin taivalsin.

Koska haluan olla optimistinen ja nähdä kolminumeroisen vaakalukeman edessä kaksinumeroisen, en merkkaa lomakiloja ylös tänne vaan laitan itseni ikään kuin paussille ja kun saan ylimääräiset pudotettua ja ollessani taas 97,5 jatkan laskemista. Olisi liian ankeaa laittaa, että ensin oli 100kg, sitten 97 ja sitten taas 100kg. En tiedä, voiko sitä sanoa huijaukseksi, mutta oli miten oli – näillä mennään.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

− 1 = 4